10. kesä, 2017

Kesän tuoksut kateissa!

Muutama päivä mennyt kesäflunssaa potiessa. Tässä kohti sitä taas muistaa miten ihanaa on olla terve. Mutta ei pääaiheeni tänään suinkaan ole flunssani ja kuinka se oireilee. Ajatuksia herättää kyllä ne aistien puutteet, mitä se aiheuttaa! 

Metsälenkit on jääneet vähän lyhyiksi väsymyksen takia, mutta tekemättä ne ei jääneet! Ensimmäinen huomio lämpimän jakson ja sateen jälkeen metsän varjoon siirtyessä on hyttyset. Sankoin joukoin ne parkkeeraavat jalkoihin, hiuksiin ja niskaan. Vaatteet suojaavat pääosin pistoksilta, mutta taukoamaton ininä pyörii korvieni ympärillä ja aina johonkin ehtii vähän nipistää. Yritän olla huitomatta. Rauhallisesti jatkan kävelyäni ja totean, että kuulo ja tuntoaisti ovat hyvin tallella... itikoiden parvi onneksi ohenee, kun nousen polulta aurinkoisemmalle aukealle.

Nyt korviin kantautuu käen kukuntaa jostain kaukaa ja ilmeisesti varpusten suurkokoontumisen kakofoninen konsertti. Silmä lepää rehevässä ja vehreässä niittymaisemassa. Valkeita perhosia lepattelee useita levottomasti ympäri aukeeta, koskettaen nopeasti siellä täällä auringonkeltaista voikukkaa tai herkän violettia niittyleinikkiä. Näköaistikin siis toimii. Mutta yksi merkittävä aisti, hajuaisti, se ei toimi. Kielot sateenraikkaina, märkä maa, koivut ja pihlajan kukinnot.... muistan niiden tuoksun, mutta nyt nenän ollessa tukkoinen jää tämä metsäkokemus vaille tuoksuja.

Vaikka miten suljen silmäni ja yritän täyttää keuhkoni metsän tuoksuilla, virtaa sisään vain hajutonta ja mautonta ilmaa. Sitäkin nenän kautta vähänlaisesti... Tämä saa ajattelemaan, miten kuvailisin kielon tuoksun ihmiselle, jolla ei ole hajuaistia? Tai miten kertoisin ihmiselle, joka ei näe, että mille puiden oksien läpi siilautuvat auringonsäteet näyttävät kun ne osuvat vesipisaroihin mustikan lehdillä?

Ajattelen että kielo tuoksuu tältä...Alkukesän lämpö tuntuu iholla, viileä lähdevesi heijastaa sinisen taivaan valuessaan kämmeneltä sormien välistä. Satakielen liverrys koivun oksilla ja sadepisara kielenpäällä. Raikas, kirpeä, makea, hento, rauhallinen... 

Entä nuo auringonsäteet, jos ei niitä ole voinut nähdä?  Ne on lämpimiä, väriseviä ja kultaisia silkkilankoja, jotka putoilevat pätkinä tuulen mukana oksien väleistä. Ne suunnistavat kohti vesihelmiä, jotka ovat kuin viileitä, hohtavia marmorikuulia. Aina osuessaan helmeen, ne kilahtavat kuin pienet tiu-ut. Tuulen heilutellessa oksia, nuo silkkilangat soittavat vesihelmiä, kuin triangelia, kilahdellen eri kohtiin helmen pinnalla. Viileän vesihelmen pinnalla kultainen silkkilanka jäähtyy ja nousee usvana taivaalle. 

Nyt olisi ihanaa tietää, miten kokisi nämä kuvailut ihminen, joka ei oikeasti ole ikinä tuntenut kielon tuoksua tai nähnyt auringonsäteitä metsässä...

 

Ymmärrän, että flunssasta viis, on syytä olla onnellinen, kun voi nähdä, kuulla, tuntea, haistaa ja maistaa. 

Eilinen sitruunalaku jäätelö oli aika mauton, vaikka tiedän, ettei se ole. Hyvä syy siis mennä muutaman päivän päästä uudestaan jäätelölle. 

Nautitaan elämästä, kaikilla aisteilla, jotka meille on suotu.

Galleriassa pari uutta kuvaa!