8. tammi, 2016

Pakkanen!

Talvi tuli Tuusulaan! Tottumattoman nenää kipristää! Galleriaan laitoin aamun kauniista kirkkorannasta pari kuvaa, jotka oli pakko käydä napsaisemassa, kun lapsia kouluun kuskasin!

Vuoden vaihtuminen oli minulle isompi juttu tänä vuonna, kuin varmaan koskaan aiemmin. Vaihdoin tutun ja turvallisen varhaiskasvattajan ammattini, jossa olen ollut 25 vuotta, yrittäjän arkeen!

Olen kiitollinen tästä mahdollisuudesta. Valokuvaan, kuljen luonnossa, teen kuvistani taidetta, piirrän, maalaan... Ja tästä kaikesta luon nyt tienestini eteen myös jotain uutta.

Nyt jos koskaan kuitenkin haluan pitää kiinni päätöksestäni nauttia hetkestä ja hidastaa askeleitani. Elämä on tässä ja nyt. Huomaan, että varsinkin tämä yrittäjätaipaaleen alku, mutta varmasti myös jatko on helposti aikatauluja venyttävää puuhaa ja kiireen tuntu on helppo päästää valloilleen!

Blogini kirjoittaminen ja metsäpolkuretkeni ovat nyt kuitenkin harvinaisempaa herkkua. Nautin niistä siis syystäkin nyt enemmän! Henkireikä tuo metsä tuossa vieressä!

Eilen illalla mittarin lukemat täällä Tuusulassa laski -29C asteeseen. Remun kanssa oli kävelylle lähdettävä. Töppöset ja nuttu koiran suojaksi, itselleni kerrastot, toppavaatteet, lapaset, rukkaset pipo ja huppu vielä päälle. Kaikista varusteista huolimatta Remun kanssa näillä lukemilla ulkoilut on aika lyhyitä. Emme siis lähteneet metsäpoluille, pimeääkin oli, vaan suuntasimme tuohon golfkentän reunalle.

Onko pimeys mustaa? Ei. Kävelemme valkealla lumella, joka yhä kimaltaa jostain aina heijastuvien valojen osuessa kiteisiin. Kuulen vain oman hengitykseni hupun sisällä ja pakkas lumen narskumisen kengän alla. Remun töppöset pitävät kahinaa ja turkkia pitää ravistella muutaman askeleen välein, nuttu ei ole luonnonllisen tuntuinen koiralla.

Oman hengityksen huuru sumentaa näkökentän, ripsiin alkaa muodostua kuuraa. Pakkanen saa myös kyyneleet tipahtelemaan kylmille poskipäille. Siihen ne jäätyvät nipistelemään. Taivaanranta näyttää äkkiä katsottuna vain pimeälle ja mustalle. Mutta seisahdun keskelle aukeaa kenttää silmäilemään ympärilleni. Metsän silhuetti piirtyy kauniina horisonttiin, jostain kajastaa himmeää valoa sen verran, että näky on kaunis. Yläpuolella kirkas tähtitaivas. Ja Otava. Se on  ainoa tähtikuvio, jonka tunnistan ja helposti löydän. Sen näkeminen saa sisälläni aina läikähtämään turvallisuuden tunteen. Maailmassa kuohuu ja tapahtuu asioita, pienen ihmisen elämässä on ylämäkiä ja alamäkiä. Ihmisiä syntyy ja kuolee. Mutta tähdet pysyvät paikoillaan. Samassa säntillisessä järjestyksessä ne tuikkivat väsymättä.

Remu nostelee tassujaan. Pakkanen on armoton töppösistä huolimatta. Jatkamme narskuvia askeleita metsän reunaa ylös. Nenänvarsi vihloo kylmässä. Jäinen rukkanen kasvoilla ei tuo apua. Hiljaisuus ja rauhan löytyi kuitenkin tällä lyhyellä kävelyllä. Tunnen syvää kiitollisuutta.