20. syys, 2015

Suloinen sunnuntai!

Arvelin aamulla liikkeelle lähtiessäni, että sumu on niin paksu, ettei golfkentällä voi olla pelaajia. Erehdyin. Kuljin hyvin köykäisen paju risukon suojissa, aivan golfkentän reunaa kohti metsää. Ei siis kovin turvallinen alue kulkea, varsinkaan, kun ei sitä pientä valkeaa palloa ihan äkkiä sieltä sumun seasta olisi edes nähnyt lähestyvän. Onneksi oli taitavia pelaajia liikkeellä ja pääsin ilman osumia syvemmälle metsään turvaan.

Pitäisi varmaan ottaa joku kerta pientä videon pätkää tuosta Remusta, kun ohitamme metsässä olevat luolastot. Koira muuttuu niin liioitellun varovaiseksi, takajalat lähes ojentuvat suoriksi takana jokaisen askeleen yhteydessä ja liikkeet ovat hidastettuja. Vähän hupaisa, mutta minä en kyllä ymmärräkään metsästyksen päälle... Ehkä se on luonnostaan juuri niinkuin pitääkin?

Luolaston kohdalla kuului selvää liikehdintää ja kaivamisen ääntä. Terästäydyin minäkin, hiljaa valmistelin kameran ja asetuin kyykkyyn odottamaan, mitä mahtaa näkyviin tulla. Vähän hämmentynyt olo, sillä arvelin meidän lähestyneen luolastoa kuitenkin sen verran raskain askelin, kumisaappaat lompsuen, että meidät on täytynyt kyllä kuulla. No, eihän siellä supeja tai kettuja ollutkaan... Hetken päästä näköpiiriini hypähti iso, punahattuinen palokärki! Kaivamisen äänet tuli lahopuun repimisestä! Palokärki siis ihan ponnekkaasti hypähteli lahopuun rungolla, repien samalla kaarnaa ja puunsäleitä irti. Kamerassa 42mm putki, joka on maisemille tarkoitettu... Yritin siis hissukseen päästä vähän lähemmäksi saadakseni kuvan komeasta linnusta. Ei oikein onnistunut, kun tuo minun karvainen kaverini innostui vähän liikaa ajatuksesta, että siirrymme lähemmäksi... Se siitä siis.

No, jatkoimme matkaa polkuja pitkin. Sumu leijui paikoin vielä todella kauniisti metsän yllä. Katseeni kiersi pitkin metsää. Yksittäiset lehdet, pienet sammaloituneen puunrunkoon kasvaneet sienet, puiden välistä ylhäällä kirkastuva taivas. Kyllä se kaikki vaan jälleen tuntui niin kauniilta! Tämän aamun valokuvat ovatkin aika arkisia, yksityiskohtia, joista iloitsen kulkiessani! Peurakin jälleen pelmahti juoksuun läheltäni ihan metsän reunaan jo tultuani. Upean värinen närhi pyrähteli korkealla puiden latvustoissa, kameran kantaman ulottumattomissa, mutta silmilläni ehdin nauttimaan näkymästä.

Sunnuntai aamuna muutama muukin kiireetön oli lähtenyt metsään kulkemaan. Harvemmin kohtaan siellä muita. Iloiset tervehdykset, muutama sana syksyn kauneudesta. Sienestäjiä, metsäretkeläisiä, nautiskelijoita. Ihan tuntemattomia, silti silmiin katsoen jutellaan. Järki-ihmisiä metsässä kulkijat!

Erittäin hyvällä mielellä, saappaat ja koiran tassut savisena kuljemme rauhallisesti kohti omaa kotia. Vien kameran sisälle, pesen Remun tassut ja palaan pihaan, jossa kotiväki viettää aikaa. Aamun kruunaa taivaalta kaikuva kurkien ääni! Yli kaksikymmentä kurkea ylittää korkealla taivaalla aurassa asuinalueemme. Mykistävää. Syksy. Haikea, kaunis ja raikas, rakas vuodenaika!