18. syys, 2015

Puhdistava myräkkä

Jyrisee, oikein kunnolla! Ikkunat ottaa resonanssia, salamat välähtelee. Sade iskee ryöppyinä ikkunoihin tuulen riepotellessa. Sisältä katseltuna aika vaikuttavaa! Ei ole montaa ukkosmyräkkää tänä kesänä ollut. Ehkä aamuinen orastava päänsärkyni enteili tätä. Ehdittiin onneksi Remun kanssa aamukävelyltä jo taikaisin omaan pihaan, ennenkuin taivas tummeni ja lopulta repesi.

Kuljettiin ihan tämän lähimetsän polkuja tänään. Luonnon äänet jäi lasten innokkaiden huutojen alle. Olikohan päiväkodin lapset lähteneet metsäretkelle? Halailivat puiden runkoja, tai olivat puuhippaa. Hymyilytti, tuttua juttua... Remua olisi kiinnostanut enemmänkin mennä katsomaan, mitä kiinnostavaa siellä tapahtui.

Minä haluan kuitenkin mennä polkuja, katsella syksyn työskentelyä tutuissa maisemissa, puissa, mustikanvarvuissa ja metsän saniaisissa. Sävyt muuttuu, polut peittyy lehdistä, jotkut lehtipuut näyttävät jo paljailta ja viluisilta. Tuntuu vapauttavalta. Kerta toisensa jälkeen huomaan, että vaikka ajatukset olisi miten myllerryksessä, liikaa asioita mietittävänä, niin metsässä saan ajatukset nollattua. Merkittävää on vain se, mitä sävyjä erotan katsoessani horisonttiin. Tai mitä sävyjä ja yksityiskohtia näen, kun kyykistyn polun varteen.

Tänään katseeni osui koivet kohti taivasta räpiköivään kovakuoriaiseen. Tiedättehän, semmoinen iso, musta, joka hohtaa vähän sinisen ja vihreän värejä? Käänsin otuksen varovasti ympäri. Taisi olla koivet maitohapoilla, kun kesti hetken, ennenkuin jaksoi lähteä eteenpäin raskaan näköisesti. Minä tottakai kuvittelin taas, että toisiamme siinä silmiin katsottiin ja otus nyökkäsi! Jäi hyvä mieli. Toivottavasti seuraava yli lentävä varis ei heti tätä kaveria nappaa...