15. syys, 2015

Ruskea kyy kallioilla

Eilen pesin Remun, oli niin autuaana pyörinyt jossain möhnässä tuolla metsässä. Tänään lähdin Remun kanssa metsään turkinhoitotarvikkeet takin taskussa. Siellä tuulessa on hyvä nyppiä irtokarvat turkista ja nauttia samalla metsän rauhasta.

Kuljimme suon laitaa, karpalot näyttäisivät poimimista odottavilta! Tuuli oli aika napakka, ponnariltani karkailevat hiussuortuvat pyörivät villisti kasvojen edessä. Aurinko oli noussut jo niin ylös, että suon toinen laita kylpi valossa. Pysähdyimme siihen käkkyräisen männyn viereen ja kävin siistimään koirani turkkia. Lähellä kaksi lahopuuta narisi toisiinsa nojaten. Vanhojen, korkeiden puiden takana niillä kohdin on myös luolastot, jotka kovasti lennättelivät hajujaan Remun nenään. Supia, vai kettuja, vai molempia...? Luolan suuaukot on kuitenkin selkeästi käytössä, hiekka on raavittu tuoreeksi ja puiden lehtiä ei ole siinä kohdin maassa. Kilttinä koirana Remu kuitenkin jaksaa pysyä paikoillaan, että saadaan turkki kuntoon.

Lopulta on pakko oikaista selkä ja lähteä jatkamaan matkaa. Maa hohkaa jo kylmää, ainakin suolla. Saappaan sisällä varpaat on kylmissään.

Kuljemme polkuja kohti kuivempaa metsää. Aurinko paistaa ihanasti lämmittäen puiden lomasta. Tuuli pyörittää puiden latvoja lähettäen lehtisadetta kohti maata. Yritän saada kieppuvista lehdistä kuvia, mutta taidot ei riitä siihen kiemurtelevaan ja arvaamattomaan tahtiin. Nostan kasvot kohti aurinkoa ja nautin kiireettömyydestä, tuulesta ja auringosta.

Pian polku lähtee nousemaan kohti kallioisempaa maisemaa, sinne, missä on myös hyvät puolukkamaastot. Puuskuttaen nousemme Remun kanssa jyrkän polun ylös. Pysähdymme ylös nauttimaan alas jääneestä metsämaisemasta ja ylhäällä aukeavasta kuivasta ja karusta kalliomaisemasta. Hetken ajattelen, että istahdetaan tähän, ihan vain oleskelemaan hetkeksi. Silloin silmäni osuvat n. puolen metrin päähän kalliolle pysähtyneeseen kyyhyn. Kaunis, ruskea kyy. Pituutta ehkä n. 30cm. Remu ei tällä kertaa tuota huomaa. Kamera esiin. Asetukset kohdilleen ja annan kameran laulaa... Kyy tarkkailee minua, mutta ei tee elettäkään vaihtaakseen paikkaa. Saan kuvata rauhassa, remun kiinnitin turvallisen matkan päähän. Otan kuvia joka suunnasta, uskaltaudun jopa kyynerpäiden varaan alas kyyn korkeudelle! Välillä kaivan puhelimenikin esiin, otan sillä muutaman kuvan. Lopulta kyy alkaa kyllästyä kuvauksen kohteena oloon ja alkaa hiljalleen liikkua. Otan vielä kännykkäni esiin, siitä videon päälle ja saan pätkän kuvattua kyyn siirtymistä kanervikon suojaan. Otan vielä muutaman kuvan kanervikon suojassa olevasta kyystä. Siinä kohtaa kyyn kärsivällisyys alkaa loppua ja saan äkäistä sihinää osakseni. Kyy seuraa keltaiset silmät tiukkoina viivoina liikkeitäni, sihisee varoituksensa, pysy loitolla.

Hmm.. tuntuu oudolta katsoa kyytä silmiin. Ja miten pieni sen pää onkaan! Kaunis otus, upea nahka! Lapsuutenki kauhujen kyykäärmeillä oli kyllä hurjan suuri suu, limainen ja ruma ulkomuoto ja punainen, haaroittunut kieli aina lipomassa... On upea tunne saada vääristynyt mielikuva korjaantumaan näin aikusella iällä edes! Kiitos, kaunis käärme. Mene rauhassa matkoihisi. Me jatkamme omia polkujamme. Galleriassa kuvia!