13. syys, 2015

Rupattelutuokio oravan kanssa

Voikohan tässä luonnon syvässä hurmassa saada kylähullun maineen? Palaan tämän kysymyksen alkulähteille tuonnempana.

Aamukävelyni lähipolkuja pitkin Remun kanssa oli oikein leppoisa. Nautin kirpeästä ja aurinkoisesta metsästä, hengityksen huurutessa kasvojen edessä. Punaisen ja oranssin värejä löytyy jo useammasta suunnasta. Kuivat kankaat on punaisenaa kypsää puolukkaa. Todennäköisesti olimme jälleen ihan lähekkäin mahdollisesti peuran kanssa, niin häntä ja nenä pystyssä Remu poukkoili sivuun polulta. Vein kuitenkin kävelyämme eteenpäin polun suuntaisesti ja sain koiruudenkin kulkemaan mukanani. Aikaisesta sunnuntaiaamusta huolimatta golfkentällä oli jo pelaajia. Lintujen sirkutuksen sekaan liittyi silloin tällöin kimmahtava ääni, kun valkea pallo sai kyytiä. Oksat raksahtelivat askeleiden alla. Remun tuhina maantasalla. Rauha. Ajatuksiini vaipuneena kuljimme tuttua polkua, voisin melkein ummistaa silmäni ja silti pysyä polulla. Märät, sammalen peittämät juurakot on kuitenkin petollisen liukkaita. Silmät auki siis. Noustuamme polun yläpäähän, jossa polku liittyy isompaan metsätiehen, kuuloni terästäytyi; jossain lähipuussa säksättää orava. Auringon häikäistessä silmiä tähyilin mäntyjen latvustoja ja astuin polulta sivuun yrittäen löytää puun, jossa orava raksuttaa. Remu ymmärsi, että taitaa tulla paussi ja istahti rauhallisena odottamaan. Uskoin tietäväni, missä puussa orava on, vaikka näköyhteyttä en vielä saanut. Seisoin keskellä kanervikkoa ja ajattelin kokeilla oravakuiskaajan taitojani. Napsuttelin suutani ja niskat kenossa tähyilin puiden latvoja kännykkä ojossa. Oikea kamera ei ollut mukanani. Napsuttelu ei tuottanut tulosta, muutin tyyliäni vähän äänekkäämmäksi "muiskutteluksi". Ihastuin kuullessani oravan reagoivan ääneen vastaamalla. Ehkä vähän tiukankin oloisesti! Samalla orava ilmaantui näkyviin hyppien rohkeita loikkia alemmas ja lähemmäs minua! Se todella jokaisen ääntelyni jälkeen antoi vastauksensa! Olin valmistautunut saamaan ihania orava kuvia, mutta haaveeksi jäi... Todettuaan tämän omituisesti ääntelevän otuksen olevan oravan vinkkelistä hyvin vähän kiinnostava, pinkoi kurre takaisin männyn latvaan vinhaa vauhtia. No, olan kohautus, ei onnistunut valokuvan saanti. Käännyin takaisin polkua kohti huomatakseni, että minulla oli yleisöä... Reipas aamun lenkkeilijä oli jäänyt katselemaan touhujani, kysyi, tarvitsenko apua... En, kiitos...vielä :)