3. syys, 2015

Vainun viemät

Pyykkikone kolisee kodinhoitohuoneessa... Siellä puhdistuu suon hetteeseen uponneet lenkkarit, housut ja takki!

Tämän aamun metsäpolku ei ollut hiljaista askeltamista, vaan adrenaliinista kuohuvaa, eläimellistä oksien välistä juoksemista! Kuulostaako hurjalta! Se oli hauskaa ja puhdistavaa! Minäpä kerron;

Ajankäyttösuunitelmaani tuli hyvin spontaani muutos, kun aamun "pieni koiranulkoilutus lenkki" muuttuikin yhdessä silmänräpäyksessä suojuoksuksi katsoessani nuorta peuraa silmiin kuusen oksien välistä! Ehdin ajatella, että miksi juuri tänään päätin jättää oikean kameran kotiin!? Hiljaa kaivoin puhelinta taskustani, mutta auttamatta tilanne oli jo ohi ja peura karauttanut sulavasti puiden suojaan ja pakoon. Remu oli jo hetkeä aikaisemmin ilmaissut levottomasti ilmaa nuuskutellen, että jotain mielenkiintoista on lähellä. Harvoin onnistuu saamaan näköyhteyttä, niin tarkasti eläimet varjelevat itseään ihmisten kohtaamisilta. No, koira oli kuitenkin vainun saanut, joten ajattelin, että antaa vainun viedä! Ja niin sitä mentiin! Meidän borderterrieri muuttui nenä maata viistäen matalana kiitäväksi saalistajaksi! (Hihna ilman muuta tiukasti minun käsissäni!) En ehtinyt paljon maisemia katsella, kun harpoin menemään koirani määrätessä suunnan! Suunta oli selkeä; suolle! Mikäs siinä, tykkään kulkea suolla. Tällä retkellä ei vain etsitty kuivia polkuja, vaan todella hypittiin välillä hyvinkin upottavia hetteitä pitkin, matalien oksien alta sujahdellen! Nauroin välillä ääneen, tunsin itseni niin hilpeäksi siellä koiran perässä kirmatessani. Ihana vapauden tunne ja tiivistyvä jännitys! Vaikka tiesin, että tämmöisellä rytinällä ei todellakaan kuvata yhtään eläintä tällä reissulla. Upposin todella välillä polveani myöten suohon, siinä ei enää goretexitkaan pidä varpaita kuivana.

Remu olisi kyllä jaksanut, mutta minun oli pakko lopulta ottaa määräysvalta takaisin ja pysähtyä. Siinä me kyykimme suolla, kumpikin märkinä, havunneulasia ja risuja turkissa ja hiuksissa. Hengitystä tasaillen. Maisema siellä on kaunis, ihan kuin erämaassa, näin lähellä ihmisten koteja kuitenkin!

Hetki piti katsella ympärille, että mistä suunnasta pilvinen taivas on kirkkaampi...eli mihin suuntaan kannattaisi jatkaa, jotta palattaisiin tutummille seuduille. Hetken kuljettuamme ja rauhallisesti jälleen ympäristöäni ihaillessani huomasin, että siellähän kasvaa karpaloita! Sinne siis pitää palata astian kanssa!

Pian olimme taas tutummilla poluilla, erittäin tyytyväisinä retkeemme. Minä ja koirani.