Ajatuksiani tänään

5. heinä, 2017

Olen kartuttanut valokuvagalleriaa viimepäivinä luontovalokuvilla ylitsepursuavasti. Yhä vaan olisi kuvia omissa tiedostoissa, jotka posket hehkuen haluaisin sivuilleni liittää! Täytyy kuitenkin vähän malttaa, tulee katto vastaan pian tiedostojen määrässä!

Juhannuksen jälkeen olen tehnyt retkiä tuohon tuttuun metsään, Tuomalan suolle, poukkoillut lähipolkuja, mutta myös pyöräillyt Myllykoskelle parinkymmenen kilometrin päähän, sekä ajanut autolla Espooseen, Nuuksioon  luontoelämyksiä hakemaan. 

Luonto ei tuota ikinä pettymystä! Ihania ilonaiheita tässä kotikulmilla oli galleriastakin löytyvät kauniit kukat, Maariankämmekkä ja Keltakurjenpolvi. Molemmat niin kauniita ja erikoisia kukkia, että puutarhakarkulaiseksi oletin. 

Maariankämmekkä kasvoi tässä ihan kodin lähellä, kosteassa koivikkopainanteessa, metsätien varrella.  Aamukävelyllä koiran kanssa heinäkuun 1.päivä katseeni vaelteli koivikossa ja tuo kaunokainen, n.50cm korkeassa varressaan oli niin ylväs näky, että polulta oli astuttava tuonne painanteeseen kuvia ottamaan. Kukalla oli muutama lajitoveri siinä lähimaastossa, mutta tämä yksi oli selkeästi ylitse muiden. Tummanvihreät, alhaalla kasvavat lehdet oli vahvat, kuin orkidealla. Erikoisen kauniit ja ihan kuin "pantterikuvioiset. Kukat oli kauniit, purppuran ja valkean kirjavat, kuin keijuja mekoissaan! Kukintojen muoto toi mieleen lupiinin kartiomaisuuden. 

Kuvat tallessa kamerassa aamulenkki jatkui, mutta ajatus poukkoili jatkuvasti miettien tuon kukan tunnistamista netin avulla. Facebookista löytyi heti tunnistajia kasville, Suomalainen luonto ryhmästä. Kiitos sinne! Luontoportin sivuilta löytyikin sitten muuten hyvä tunnistusapu myös! Eihän tässä ollut edes harvinaisesta kasvista lopulta kyse, mutta ihanaa, että vielä näin aikuisella iällä kohtaa jotain ihan uutta ja sykähdyttävää luonnossa! Ja tämä ihanuus senkuin jatkui seuraavanakin aamuna!

Seuraavan luontoelämykseni kohtasin Tuusulan Fjälbon rannassa, jossa kaunis pitkävartinen ja hyvin yksinäinen keltainen kukka huojui aamutuulessa. Sen lajinmäärityksen sainkin tehtyä itse tuon luotoportin lajinmääritys sovelluksen avulla. Keltakurjenpolvihan se sinne oli kasvanut. 

Sunnuntaina tuntui siltä, että olin ollut liikaa laakereillani ja kaipasin johonkin vähän etäämmälle luontoa ihmettelemään. Pakkasin pyörän selkään eväät ja kameran ja suunnistin Nurmijärven Myllykoskelle. Niihin maisemiin isä ja äiti vei meitä joskus lapsuudessa retkelle. Oli viltti ja eväät, paarmat, aurinko, kiireettömyys ja kosken pauhu. Tältä retkeltäni puuttui näistä vain tuo viltti!

Matka koskelle päin sujui ihanassa myötätuulessa ja aikaakin meni vain reilu tunti. Nautin myös matkalla olosta! Edellisellä pyöräretkelläni Myllykoskelle maisemat olivat ihan eri sävyiset. Pelloilla leikkuupuimureiden naksutus niiden kerätessä järjestelmällisesti viljaa talteen. Kullan ja kuparin värejä aaltoilevilla viljapelloilla. Siellä täällä myös lakoon painuneita lämpäreitä. Kauniit kumpupilvet hopeareunoilla. Tällä retkellä maisema on vielä nuori ja vihreä. Matkaa tuohon leikkuupuimurin työsarkaan on siis kesän verran!

Myllykoskelle laskeudutaan jyrkkä hiekkatie, joka kaartaa tiheän ja korkean puuston välistä. Kosken pauhu kuuluu jo mäen päälle. Moni muukin oli tämän kauniin sunnuntain halunnut viettää kosken äärellä. Nuotiopaikoilla oli tulet ja eväitä nautiskeltiin auringon lämmössä, tuulen pyörittäessä savua ja tuhkaakin ympärille.

Minä kaipasin omaa rauhaa, oli tarve erakoitua ihan omaan kosken mutkaan kameran ja omien eväiden kanssa. Kuljin siis pienen pätkän yläjuoksulle ja menin sillan yli kosken toiselle puolelle. Siellä laskeuduin niin lähelle vesirajaa, kuin suinkin oli turvallista. Sopiva kivi istuskelulle oli siinä valmiina, varmasti sen on moni muukin hyväksi kokenut! 

Halusin valokuvata vettä; kiireistä, ohi pauhaavaa, kuohuvaa ja kuplivaa! Auringon kimallusta, vesikasvien vihreyttä. Valokuvasin sydämeni kyllyydestä ja välillä söin eväät, joita ei mikään voita! Mitähän ne oli? Sillä ei ollut merkitystä sillä paikka ja aika sai kaiken maistumaan taivaalliselta! Nautin myös pauhun tasaisesta huminasta! Olisi tehnyt mieli ottaa kenkä ja sukka pois jalasta ja kokeilla vettä varpaalla. Aurinko lämmitti sopivasti navakan tuulen viilentäessä ohi virtaavaa ilmaa. 

Kotimatka oli vähän jo rankempaa settiä tuulen puhaltaessa puuskissa vastaan. Onneksi olin aikatauluista vapaalla retkellä. Elämyksiä karttui vielä monta ennen kotia. Ikinä en ole nähnyt ennen supia! Nyt näin, tosin vain vilahdukselta, kun Palojoen metsätien laidasta tuommoinen mopin näköinen turjake notkahti matalaan juoksuun! Kameraa en ehtinyt tähän tilanteeseen saamaan esille. Hymyn se kuitenkin alku säpsähdyksen jälkeen huulille nostatti ja muutama tuulenpuuska selätettiin sen voimalla. Nahkelan paikkeilla piti jo sitten hypätä pyörän selästä, kun kyy oli ylittämässä pyörätietä! Aika sorja yksilö. Kännykkäkamera oli käsillä ja siinä kuvan ottoa suunnitellessani, tämä todella nopea kaveri teki näyttävästi uukkarit ja sitten olikin jo kiire sen kuvan saamiselle! Kyllä ne kyyt ihan todella karkuun pyrkii ja lujaa! No, galleriaan kuitenkin sain kuvan tästä salamakyystä.

Eilinen reissuni suuntautui Nuuksioon. Siellä kiersin pari lyhyempää reittiä, Punarinnankierroksen ja Nahkiaispolun. Niin monta kertaa, kun Nuuksiossa onkin tullut käytyä, en ikinä ole aiemmin tuota Nahkiaispolkua kulkenut. Ihana reitti, paljon portaita, mutta suosittelen! Jylhiä maisemia sadun omaisessa metsässä! Siellä mm. kohtasin nyt jo vanhat tuttavani, ihanan Maariankämmekän ja Keltakurjenpolven!

Siellä kohtasin myös himpun liian yllättäen ja vähän turhan läheltä suuren kyyn. Astuin polulta sivuun kuivalla heinikkoaukealla mennäkseni kuvaamaan perhosia, kun ihan jalan vierestä lähti isokokoinen, tummanharmaa kyy. Alkusäikähdyksestä toivuttuani jäin toki kuvaamaan tuonkin heinikossa tarkkailijan, joka kyllä luikersi viilipyttymäisesti marjapensaan keskelle piiloon. Vanhan villiintyneen marjapensaan juurella taisi olla ainakin kaksi kyytä, se lähes musta ja tuo kuviin päätynyt harmaankirjava!

Punarinnankierrosta mennessäni valokuvasin ihania lumpeita, joiden kukinta olo nyt kauneimmillaan. Sorsaemot uittivat jo teini-ikään ehtineitä poikasiaan. 

Mutta yksi elämys oli ylitse muiden, oikein luontodokumenttia livenä parhaimmillaan! Ihan varma en ole, tapahtuiko seuraava taisto Mustalammessa vai Valklammessa, en ollut niin tarkasti itseäni kartalle sijoittanut joka välissä polkuja kulkiessani. Joka tapauksessa veden pinnan alla kävi vääntö kalansaaliista, jota sain seurata useamman minuutin ajan! Aurinko häikäisi veden pintaa, mutta kirkkaasta vedestä näkyi kaksi voimmakkaasti kuvioitua, kapeaa, alle 30cm pitkää kalaa. Kalat olivat vastakkain kiinni jossain, joka oli poikittain heidän välissään. Pian selvisi, että se jokin oli selkeästi pienempi, samoin kuvioitu kala (kuollut?) kuin nämä kaksi voimiaan koettelevaa yksilöä! En tunnistanut kalalajeja, arvailin ehkä ankeriaan joksikin lajiksi, mietin, miltä näyttää made...? En tunne kaloja näköjään ollenkaan riittävästi, koska nämä tunnistettiin ottamieni kuvien perusteella hauiksi! Väriä on kyllä ihmetelty! 

No, vääntö oli aika vähäeleistä. Välillä pyrstön nytkäytys, nopea tempaisu. Enimmäkseen se näytti väsytystekniikalta, jossa vain kelluttiin ihan veden pinnassa luovuttamatta otetta saaliista. sitähän en voi tietää, miten julmia mulkaisuja osasivat toisiinsa luoda siinä naamat vastatusten leukojaan kiinni purressaan! Muutaman nykäisyn jälkeen toinen kuitenkin yllättäen irroitti otteensa ja ui pois. Voittajaksi suoriutunut ei aikaillut saaliinsa kanssa, vaan alkoi kiskomaan tätä suhteettoman suurta suupalaa kokonaisena kitaansa! Onnistuiko tuon suupalan kokonaisena nieleminen, se jäi lopulta arvoitukseksi kalan uitua pyrstön vielä suusta näkyessä syvempiin vesiin. 

Olin todella vaikuttunut näkemästäni! Luontosivustoille linkitin kuvia Facebookiin tietenkin heti, kun olin kuvat purkanut vanhasta järkkäristäni. Ja siis hauki, petokala, mutta olipa erikoisen näköinen! 

Näillä kokemuksilla on taas elämysreppu täytetty vähäksi aikaa. Mihinköhän sitä suuntaisin seuraavalle kesäretkelle, kun repun pohja alkaa kaivata täytettä?

25. kesä, 2017

Kesän vehrein aika on meneillään. Täyteläiset värit, rehevä luonto ja valoisat yöt!

Viikonloppuna Suomi juhli juhannusta sekä perinteisin, kansainvälisin että omintakeisin tavoin. Eli kukin tavallaan. Netin kuvavirtaa seuratessani tietyt perinteet kuitenkin nousivat kerta toisensa jälkeen esiin. Upeita iltakuvia loimottavista juhannuskokoista, paljon kedonkukkakimppuja, juhlaruokakuvia ja järveen pulahduksia rantasaunoista. Ihana tunnelma välittyi kuvista! Itse keskityin valokuvissani tänä juhannuksena tuonne makromaailman puolelle! Siitä myöhempänä...

Minä vietin juhannuksen kotona perheen kanssa, niinkuin useina vuosina aiemminkin. Perinteitä kunnioittaen kyllä, mutta vähän muokattuna meidän perheelle sopiviksi. 

Aattoaamuna piti ilman muuta kerätä niittykukista kaunis kimppu terassin pöydälle. Kimppuuni löytyi lupiineja, apiloita, niittyleinikeitä, metsäkurjenpolvia, koiranputkia ja pari lajiketta, joiden nimiä en tiedä. Anilliininpunainen, hento ja pieni, sekä keltainen paljon voikukkaa muistuttava, mutta pitkä vartinen ja tiivis, kapea varsi. Täytynee ne jostain googletella. 

Puhdas koti, kotimaiset mansikat kakun päällä, savustettu kala, uudet perunat ja kevätsipuli. Perhe yhdessä, omalla terassilla ruokailemassa, vaikkakin vilttiin kääriytyneenä. Suloinen suvi. Jos olisi saanut toivoa jotain lisää, niin lämmintä ilmaa. 

Siinä kynttilöitä sytyteltiin pöydille, pidettiin tulta yllä grillissä yötä myöten, seurusteltiin, pelattiin mölkkyä  ja välillä vain kuunneltiin hiljaisuutta. 

Istuskellessani katselin ja valokuvailin pöytään poimimiani kukkia. Lupiinista löytyi suloinen yksityiskohta! Sydän. Tuo kukkahan ei meidän suomalaiseen luontoon kuulu ja se uhkaa monia meidän omia lajeja. Silti tässä kohtaa se sai minun sydämeni puolelleen. Kaunis, herkkä yksityiskohta! Tuli jälleen ajatus, että joskus asioita on hyvä tarkastella monelta kantilta ja saattaa yllättyä positiivisesti. Löydätkö ojanvarren lupiinista tuon sydämen? Koitappa!

Juhannuspäivänä tunnelma oli ihanan kiireetön. Päivän tärkein ja ainoa tehtävä oli ruuan laitto. Siinä ehti hyvin kuljeskelemaan kameran kanssa myös vähän metsäpolkuja. Päälle oli vetäistävä sadetakki ja saappaat jalkaan. Jälleen niin mukavasti taivas tarjoili kostuketta kasveille. Metsäpolulla kanssani hyvin viihtyi hyttyset. Remukin näytti vähän siltä, että oma lämmin ja kuiva petikin olisi kelvannut.

No, minä kuitenkin jatkoin farkut märkänä niittyaukealle metsäpolulta. Pitkät heinät, nokkoset ja koiranputket kastelivat kumisaappaan ja sadetakin helman väliin jäävät vaatteet lopullisesti.

Katseeni osui yllättäen hyvin pieneen silmäpariin valkoisen koiranputken kukinnon takaa! Pieni, sininen sudenkorento oli kukanvarressa kiinni. Kauniit verkkomaiset siivet paikoillaan, pitkä, kapea ja taivaansininen ruumis liikkumattomana. Ja isot verkkosilmät. Menin kamerani kanssa lähemmäksi, kuvittelin ottavani helposti kuvia. Lentoon ja karkuun tämä ei pyrähtänyt, mutta kiersi kukan varren toiselle puolelle aina sen mukaan, miltä puolelta yritin valokuvata. Selkäänsä ei minulle kääntänyt ja todella nuo silmät napittivat minua herkeämättä! Sain kuitenkin monta hyvää kuvaa. Kotona tutkailin kuvia isolla näytöllä ja hämmästyin huomatessani, että korennon mahanalus oli täynnä pieniä "munia". Korentowikistä yritin etsiä tietoa, miten korennot lisääntyy. Ensinnäkin sain lajintunnistuksen korennolle: Tytönkorento. Toisekseen selvisi, että korennot munii suoraan veteen lennosta. Eli mitä kummaa? Mistä on kyse? (kuvia Galleriassa!)

Netin ihmeellisestä maailmasta onneksi löytyy palstoja, joihin voi kysymyksiään laittaa ja hyvin pian tiesinkin jo, että tuon korennon mahan alus oli ilmeisesti täynnä foreettisia punkkeja (näillä ei ole mitään tekemistä puutiaisten kanssa), jotka vain matkustavat lentävien hyönteisten mukana ravintolähteeltä toiselle vahingoittamatta näitä "lentokoneitaan". Ravinnokseen nuo foreettiset punkit käyttävät mm. pienten maassa elävien hyönteisten munia ja toukkia. Hyötysakkia siis! 

Tämä oli jotenkin itseäni erityisesti ilahduttavaa knoppitietoa. Luonto on ihmeellinen! Hymyillen katselen kuvia juhannuskimpustani, sekä tuota isosilmäistä tytönkorentoa, jonka osa on olla kuljettajana pienille otuksille. 

 

 

 

 

 

 

10. kesä, 2017

Muutama päivä mennyt kesäflunssaa potiessa. Tässä kohti sitä taas muistaa miten ihanaa on olla terve. Mutta ei pääaiheeni tänään suinkaan ole flunssani ja kuinka se oireilee. Ajatuksia herättää kyllä ne aistien puutteet, mitä se aiheuttaa! 

Metsälenkit on jääneet vähän lyhyiksi väsymyksen takia, mutta tekemättä ne ei jääneet! Ensimmäinen huomio lämpimän jakson ja sateen jälkeen metsän varjoon siirtyessä on hyttyset. Sankoin joukoin ne parkkeeraavat jalkoihin, hiuksiin ja niskaan. Vaatteet suojaavat pääosin pistoksilta, mutta taukoamaton ininä pyörii korvieni ympärillä ja aina johonkin ehtii vähän nipistää. Yritän olla huitomatta. Rauhallisesti jatkan kävelyäni ja totean, että kuulo ja tuntoaisti ovat hyvin tallella... itikoiden parvi onneksi ohenee, kun nousen polulta aurinkoisemmalle aukealle.

Nyt korviin kantautuu käen kukuntaa jostain kaukaa ja ilmeisesti varpusten suurkokoontumisen kakofoninen konsertti. Silmä lepää rehevässä ja vehreässä niittymaisemassa. Valkeita perhosia lepattelee useita levottomasti ympäri aukeeta, koskettaen nopeasti siellä täällä auringonkeltaista voikukkaa tai herkän violettia niittyleinikkiä. Näköaistikin siis toimii. Mutta yksi merkittävä aisti, hajuaisti, se ei toimi. Kielot sateenraikkaina, märkä maa, koivut ja pihlajan kukinnot.... muistan niiden tuoksun, mutta nyt nenän ollessa tukkoinen jää tämä metsäkokemus vaille tuoksuja.

Vaikka miten suljen silmäni ja yritän täyttää keuhkoni metsän tuoksuilla, virtaa sisään vain hajutonta ja mautonta ilmaa. Sitäkin nenän kautta vähänlaisesti... Tämä saa ajattelemaan, miten kuvailisin kielon tuoksun ihmiselle, jolla ei ole hajuaistia? Tai miten kertoisin ihmiselle, joka ei näe, että mille puiden oksien läpi siilautuvat auringonsäteet näyttävät kun ne osuvat vesipisaroihin mustikan lehdillä?

Ajattelen että kielo tuoksuu tältä...Alkukesän lämpö tuntuu iholla, viileä lähdevesi heijastaa sinisen taivaan valuessaan kämmeneltä sormien välistä. Satakielen liverrys koivun oksilla ja sadepisara kielenpäällä. Raikas, kirpeä, makea, hento, rauhallinen... 

Entä nuo auringonsäteet, jos ei niitä ole voinut nähdä?  Ne on lämpimiä, väriseviä ja kultaisia silkkilankoja, jotka putoilevat pätkinä tuulen mukana oksien väleistä. Ne suunnistavat kohti vesihelmiä, jotka ovat kuin viileitä, hohtavia marmorikuulia. Aina osuessaan helmeen, ne kilahtavat kuin pienet tiu-ut. Tuulen heilutellessa oksia, nuo silkkilangat soittavat vesihelmiä, kuin triangelia, kilahdellen eri kohtiin helmen pinnalla. Viileän vesihelmen pinnalla kultainen silkkilanka jäähtyy ja nousee usvana taivaalle. 

Nyt olisi ihanaa tietää, miten kokisi nämä kuvailut ihminen, joka ei oikeasti ole ikinä tuntenut kielon tuoksua tai nähnyt auringonsäteitä metsässä...

 

Ymmärrän, että flunssasta viis, on syytä olla onnellinen, kun voi nähdä, kuulla, tuntea, haistaa ja maistaa. 

Eilinen sitruunalaku jäätelö oli aika mauton, vaikka tiedän, ettei se ole. Hyvä syy siis mennä muutaman päivän päästä uudestaan jäätelölle. 

Nautitaan elämästä, kaikilla aisteilla, jotka meille on suotu.

Galleriassa pari uutta kuvaa!

 

 

6. kesä, 2017

Kaivoin "netin uumenista" uudelleen esille tämän blogisivustoni, josta kaikki sai alkunsa... 

Muokkasin sivustoa, poistin paljon yritykseeni liittyvää sisältöä, kuvia, tekstejä, infoa. Haluan pyhittää tämän blogisivuston aidosti ja oikeasti luonnolle, hyvinvoinnille, valokuvaukselle ja taiteelle. Toki edelleen sivuilta löytyy linkki verkkokauppani puolelle. Ilolla teidät myös sinne toivotan tervetulleiksi!

Paljon on tapahtunut yrityksessäni, onnistumisia, onnentunteita, pettymyksiä ja raadollista raatamista yötämyöten.  Päivääkään en pois vaihtaisi, vahvasti edelleen uskon, että olen oikealla polulla! 

Nyt on selkeästi hetki, jolloin koen erityisesti tarvetta palata useammin tuonne metsän rauhaan, luonnon ääreen. Kamera heiluu olalla jälleen.  Puhelin säädettynä äänettömälle. Kumisaappaat jalassa ei tarvitse väistellä suonsilmäkkeitä. Voin mennä mieli tyynenä niitä polkuja tai tallaamattomia teitä, joita haluan. 

Kevät antoi odottaa itseään, lumipyryt toukokuussa ei enää jaksaneet ilahduttaa. Muutama lämmin päivä ja vähän vesisadetta ja siinä se taas oli, kevät! Nyt luonto on heleän vihreä! Metsässä silmien eteen avautuu kaunis, juuri kukoistukseensa päässyt mustikkavarpujen matto. Siihen tekisi mieli oikaista pitkälleen ja katsella miten jossain ylhäällä valkeat pilvet äänettömästi siirtyvät koivun latvasta männynlatvaan ja siitä jälleen eteenpäin. Hennot kukat aukovat terälehtiään niittyaukeilla. Valkosiipinen perhonen lepattelee yhtä päämäärättömän näköisesti heinikossa, kuin minäkin. Koivun vihreän oksiston läpi siilautuu auringonsäteet, taustalla monien lintujen konsertti. Etenkin sateen jälkeen metsäpolulla kevät tulvii sisälle mieleen ja kehoon kaikkien aistien kautta! Tuoksu, mitä lähemmäs suota etenen, sen vahvemmin erotan märän sammaleen ja suopursujen tuoksun. Iholla itikoiden ja hämähäkin seittien kosketuskin tuntuu tervetulleelta! Lintujen liverrykset, käen kukunta ja mehiläisen pörinä on suloista konserttia sopivalla volyymilla. Ketunleivän suolaisen kirpeä maku kielenpäällä. Kiire, hälinä ja tulostavoitteet saavat hetkeksi haihtua taivaan tuuliin. 

Istun kaatuneen puunrungon päälle, nostan kasvot kohti auringonsäteitä ja suljen silmäni. Kaikki ajatukset lipuvat pilvien mukana jonnekin ihanan kauas. On vain tämä hetki, luonnon äänet, tuoksut, lämpö. Aikakin häviää. Saappaan pohjat tuntuu raskailta, niiden on nyt tarkoitus pysyä hetki paikallaan, kuin laturinjohdot, tunnen saavani tästä hetkestä jälleen akkuni täyteen. 

Kyllä, tätä tarvitsin. Galleriassa muutama uusi valokuva. 

Rakkaudesta luontoon, Sirpa

 

 

9. huhti, 2016

Aamukävely tutuilla poluilla oli kurainen ja osittain vielä jäisen liukas.

Maisema on ruskean sävyinen ja eleetön. Aurinko on piilossa jossain paksun harmaan pilvimassan sisällä. Ilma on tyyni, mutta kostean kolea, vilu meinaa hiipiä puseron alle. Lenkkarit painuvat märkään maahan ja nenä alkaa vuotaa. Kuulostaako ihanalta?

No, metsän siimekseen päästyäni pysähdyin polulle, suljin silmäni ja annoin keväälle mahdollisuuden kertoa läsnäolostaan, vaikkei verkkokalvoille piirtyvä kuva ja ihon pintaa nipistelevä koleus sitä julistakkaan. Silmät kiinni tuntui tältä:

Metsässä tuoksuu pihkaiset kuusikot, märkä sammal ja raikas tuuli. Lintujen laulu on korvia huumaavaa! Tiaiset, peipposet, mustarastaat ja mitkä lie muut. Sirkuttavat kilpaa ja nauttivat varmasti itsekin siitä kirkkaudesta, joka äänistä lähtee! Mustarastaan ylväs, kiiltävä kylki varmaankin heijastelee auringonsäteissä, oranssi nokka kohti taivasta. Liverrys on taidokasta ja voimauttavaa. Tiaisten satapäinen kuoro sirkuttaa, kuka tuntee kenet, kenen pesä missä ja kuka on vielä paria vailla?

Silmät kiinni voin  kuvitella,  miten maisema hiljalleen muuttuu, kun aurinko saa vuoronsa lämmittää maata. Mutainen polku kuivuu ja reunustat alkavat puskemaan kevään vihreää ruohoa. Puiden oksat alkavat vihertämään hennosti kun silmut työntyvät esiin kohti avaraa maailmaa. Auringon säteet tuikkivat kuusenoksien väleistä ja muurahaiskeon pinta herää eloon. Heinikossa pörrää kärpäset ja ensimmäinen perhonen ojentelee siipiään lämmössä.

Täytän keuhkot raikkaalla metsän ilmalla, avaan silmäni ja säpsähdän sitä todellisuutta, joka toistaiseksi edessäni aukeaa. Jaksaa jaksaa... maailma pyörii radallaan ja kesää kohti mennään! Ei aikaakaan, kun saa heittä takin narikkaan ja nauttia lämmöstä!

Hyvää viikonloppua, liikkukaa luonnossa aistit avoimina!